Aloitan heti aiheesta, joka on huolestuttanut minua jo pitkään: kirjoittamisen vaikeus.

Aihevalinta voi vaikuttaa kummalliselta siihen nähden, että aloin kirjoittaa blogia, opiskelen kieliä ja saan kirjoitelmistani hyvää palautetta. Itsevarmuuteni kirjoittamiseen on kuitenkin jo kauan ollut huteralla pohjalla, ja menetän ajoittain uskoni kykyyni kirjoittaa yhtään mitään, millä olisi mitään arvoa, ja suorastaan kadehdin opiskelukavereita, jotka kirjoittavat murehtimatta asiaa sen kummemmin. Lisäksi minulla juuri alkanut (englanninkielinen) kirjoittamisen kurssi listasi sopivasti tavoitteissaan jokaisen oman tyylin ja itsevarmuuden löytämisen, joten minussa heräsi halu yrittää vielä kerran.

Luulen muutoksen tulleen lukiossa. Ala-asteella kirjoitin tietenkin eläviä tarinoita fantasiamaailmoista, seikkailuista ja sattumuksista, mutta tärkeimpänä tiesin osaavani kirjoittaa niin kuin halusin ja ilmaista erilaisia asioita toisin kuin kukaan muu. Lukiossa meille esiteltiin heti alkuun uutena tekstityyppinä asiaessee, jota saimme alkaa opetella. Kirjoitin ensimmäisen esseeni itsevarmana, eihän kirjoittaminen ole koskaan aiheuttanut kummempia ongelmia. Opettajan mielestä esseeni oli kuitenkin parhaimmillaan keskinkertainen; tällöin käsitykseni kirjoittamisestani muuttui. En saa vain kirjoittaa kerralla sellaista tekstiä niin kuin haluan, minun pitää ottaa huomioon tekstin kohderyhmä ja rakentaa se kappale kerrallaan noudattamaan tiettyä rakennetta. Yhtäkkiä ajatusteni ja käteni väliin on ilmestynyt suodatin, joka kysyy joka sanasta kysymyksen, ”Oletko varma?”, ja tiedän, etten ole.

Mitä tekstiltäni sitten oikein halutaan? Kohderyhmä, yksi tärkeimpiä lähtökohtia tekstille, on minulle vaikein asia kirjoittamisessa. Äidinkielen ylioppilaskoe onkin tästä kaikille sen kokeneille tuttu esimerkki siitä, miten pitää miellyttää. Se koe onkin ainut, jonka halusin uusia saatuani ensin M:n koulun parhailla tekstitaitopisteillä, mutta omaan tasooni nähden surkeimmalla esseellä. Mitä enemmän mietin kohderyhmää, sitä vaikeampaa minun on ilmaista itseäni. Kuinka voisin etukäteen tietää, mitä lukija tekstistäni etsii? Millainen luovuus on sallittua? Opittuani niistä enemmän en tunne hallitsevani eri tyylejä, kielen eri tasoja, puhutteluja, rekistereitä tai koodeja. Ehkä olen muutenkin sosiaalisesti taitamaton, mutta kirjoittaminen, alue, jolla ennen olin luonteva, on jossain vaiheessa myös karannut ulottuviltani.

Osaan yhdyssanasäännöt kaikissa paitsi vaikeimmissa tapauksissa, osaan yleensä pilkuttaa, tiedän ettei lausetta aloiteta sanalla ja muuten kuin poikkeustapauksissa. Mutta eiväthän nämä riitä tekemään minusta hyvää kirjoittajaa, eihän näitä taitoja vaadita enää toimittajiltakaan (YLE:n nettiuutiset, tämä koskee etenkin teitä). Ehkä en enää lue tarpeeksi muita kuin oppikirjoja, mutta minulla ei ole enää tietoakaan, mikä tekee kirjailijasta kuten Jari Tervosta tai Sofi Oksasesta yleisesti hyvän. Onko se aihe, se, että on ensimmäinen huomaamaan jonkin epäkohdan? Kuinka kunnianhimoinen pitäisi olla, jos haluaisi kirjoittaa kirjan?

Yliopistossa koko ajan tutummaksi tuleva akateeminen kirjoittaminen on sinänsä selkeää, sillä se noudattaa tiettyjä kaavoja ja tarkkaan määriteltyä tyyliä. Tietysti vaihtelua on, mutta on helppo huomata kohdat, joissa menee vikaan, kunhan seuraa ohjetta kohta kohdalta – tietenkin minulla on vielä opittavaakin vaikkapa englannin prepositioissa, mikä myös alentaa itsetuntoa kirjoittajana, mutta tällaiset asiat tiedän voivani oppia melko helposti. Mutta miten pitäisi kirjoittaa, että se toisi mielihyvää? Että se olisi kirjoittajasta mukavaa?

Tavallaan blogaus on helppo tapa väistää kaikkia tällaisia ongelmia, sillä julkaistuksi pääsee aina. Jos taas haluaa tekstejään luettavan, pitää olla naseva, huomioiva, ajankohtainen tai vaikkapa surkuhupaisan huono. En usko olevani näistäkään mitään, mutta jospa se ei tuomitsisi blogiani unohdukseen. Olen uskaliaalla tuulella, joten haluan yrittää.

Jatkan varmaan näiden kysymysten miettimistä samalla, kun kirjoitan tätä blogia. Annan siis itselleni haasteen kirjoittaa mahdollisimman paljon, unohtamatta tietenkään laatua, ja toivottavasti voin myöhemmin tekstejäni lukiessa nähdä niissä jotain, joka on ollut kirjoittamisen arvoista.

PS. Kirjoitan herkästi maneerein, joita koetan tietoisesti vähentää aina, kun kirjoitan, ja joista ainakin -kin-pääte, kuitenkin, ajatusviivat ja kahden lauseen virkkeet käyvät itsellenikin monotonisiksi pidemmän päälle. Kenties uskallan pyytää teitä lukijoina kertomaan, jos huomaatte jotain suorastaan kirjoitusteknisiä asioita, joista osaatte parhaiten antaa palautetta luettuanne näinkin pitkiä pätkiä tajunnanvirtaani 🙂